United States or Vanuatu ? Vote for the TOP Country of the Week !
HURTTI. Käy pimeäksi! Me Herran ilma saadaan ennen pitkää. RAPP. Niin, taivas synkistyy. Tuu, käykäämme Nyt tuonnekäsin! HURTTI. Vaiti!... Kuulin ääntä. He kuuleskelevat. RAPP. Niin, askelten... Ne tänne luotuvat, Pois joutuin, puitten taakse... Hiljaa, hiljaa! He piilottelevat puitten ja pensasten takana, mutta niin, että ovat katseliain nähtävillä. Toinen Kohtaus. Edelliset, piilossa.
Näinpä vanhus leirivalkealla laski laatuisasti juttujaan, huurti hapsia jo iän halla, poski viel' on punassaan; nuorempi ol' aikaan Kustavin, tullut nyt ol' Oravaisihin. Yötä hongikossa synkeässä ennen taistelua vietettiin. Unta harva sai, mut Hurtti tässä varsin vaipui uinuksiin; muulloin aina valppain valvontaan ennen muita ehti nukkumaan.
Oitis kun tämä lähtee liikkeelle, Rapp puitten takana kiiruhtaa hänen jälkiänsä seuraamaan. Hurtti istuu kyyryllänsä pensaitten takana. VON ST
Näinpä laski iloisella miellä tulen ääress' ukko juttujaan, punaisena poski hohti vielä, harmaa oli tukka vaan; nuoremp' oli Kustaan aikoihin. Tullut nyt ol' Oravaisihin. Yötä hongikossa synkeässä ennen tappelua vietettiin. Harva vaan nyt unta sai, mut tässä Hurtti vaipui nukuksiin; muulloin aina valppain valvomaan ennen muita meni nukkumaan.
Kussa kulki, kuului haikeinta tuskaa, huolta hukkuvaisen maan; rauhaa saanut valvova ei rinta, vanha Hurtti nukkui vaan; rintamaan Kamenskin särkemään uros harmaa lepoon laski pään. Nukkui, kuin ois unhoittanut aivan Kustaan päivät, nukkui sikeään siinä jälkeen juoksun, vaaran, vaivan kuin ei viime yönäkään, nukkui, oiva temppu tiedossaan, ettei pakeneisi milloinkaan.
Mutta aamull' alkaa asekiista, tapa toinen silloin tulkohon! Kuka tahtoo, olkoon ajoriista, Hurtti kyllän saanut on hävettää jo häntä alkaa nyt, ettei aikaa ennen väsynyt. Ukon ei tee enää mieli juosta, hänpä keinon keksi vanhoillaan: selvin pääsy pälkähästä tuosta seistä paikallansa vaan; ken sen tempun oikein oivaltaa, jättää juoksemiset kaikki saa.»
Missä kulki, kuului haike'inta tuskaa, huolta, huokausta vaan; rauhatonna riehui joka rinta, Hurtti vaan on levollaan; missä rivit lyötiin hajallen, siihen vanhus vaipui unehen. Nukkui, niinkuin muisto Kustavista ois jo mennyt hänen mielestään, nukkui unta nyt niin rauhallista, mit' ei viime yönäkään, luottain oivaan temppuhunsa vaan ettei pakenisi milloinkaan.
Hurtti kuoli kuitenkin haavoistansa, ja isäntä otti hänen lapsensa, kasvattaaksensa niitä kelpo ihmisiksi. »Nimi-Päiwä» kertomuksen loppuun Juteini painatti »Työ- ja Ilo-Laulun» sekä »Sota-Laulun». Samana vuonna eli siis v. 1824 oli Juteini ruvennut runoja antamaan edellisenä vuonna ilmestyä alkaneelle saksankieliselle Wiburgschen Wochenblatt'ille.
Kun hankkii lähteä, Hurtti hyökkää ottamaan häntä kiinni, mutta lankee suin päin, kompastuen puunjuureen ja samalla sokaistuen salamasta, jonka välähdys kirkkaasti valistaa näyttämöä. Kapteini von Stöbern ikään kuin kumartuu seuraavan kovan jyrähdyksen alle ja syöksee pois näyttämöltä. Viides Kohtaus. HURTTI, nousee hiljaksensa seisoalle ja katselee ympärillensä. Hän poissa on.
"Seis", huus hän, "pojat, saakaa tue puista ja niittäkää, kuin niitetähän ruista; nyt tulee hiiden hauska. Sihdatkaa! Karskisti vaan! Nyt ruokaa korppi saa." Hälle tuttu oli kaikki väki, ei nimelt' yksin, mutta näöltäki, jokaista tarkkas, jonka nähdä voi, kuin isä kullekin hän sanan soi: "Karl Hurtti, noin, tuo sattui kelpo lailla, ei luodin saaja liene muuta vailla!