United States or Algeria ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mutta sitten alkoivat vierailut ja väittelyt Knut Holtista, ja Kornelia temmattiin taivasta tavoittelevasta ajatusmaailmastaan. Hän tunsi olevansa matalassa hartaushuoneessa, joka oli täynnä häkää, savua ja ummehtunutta ilmaa.
Oli aika, jolloin en tätä uskonut Holtista, vaan opittuani tarkemmin tuntemaan häntä olen vakuutettu siitä, että hänessä on tavattoman harras ja uskollinen luonne, joka tuntee kaikkea hellemmällä sydämmellä kuin useimmat muut, ja että hän voisi tehdä uskomattomia niiden eteen, joista hän pitää.
Ette voi olla pitämättä häntä pilkkana, muutoin en todellakaan ymmärrä, mitä hänen luonaan toimitatte". "Nyt olet aivan harhassa, kuin luulet meidän tekevän pilkkaa Holtista, enkä ymmärrä, kuinka olet voinut ajatellakaan tuommoisia. Vai luuletko todellakin Holtin olevan semmoisen miehen, että kärsisi semmoista kohtelua.
Strand pohti kirjoitusta naiskokouksissaan, Fonn hengellisillä kävelymatkoillaan, Vildhagen ja matami Tvet käsittelivät sitä käsityöläisten taloissa, joissa tilaisuuksissa juotiin paljon kahvia ja puhuttiin paljon ylösrakentavaista. Vikinkin taloon ulottuivat keskustelut Knut Holtista.
»Politiikka näyttää huvittavan teitä?» Knut alkoi jälleen. Kornelia pudisti päätään. »Isä ja Björnholt puhuvat niin paljon » »Meidän vaarallisista ihmisistämme. Sitten minäkin voin mielitellä itseäni, että te olette kuulleet puhuttavan kansanvillitsijästä, nuoresta Holtista.» Kornelia hymyili. »Olen kerran.» »Niin todellakin. Minä olin unohtanut, että minä olin käynyt mieleiseksi.»
Johtaja kutsui hänet luokseen ja varoitti häntä. »Täytyykös minun menetellä vasten vakuutustani?» Pietari oli kysynyt. »Ei suinkaan! Teidänhän vaan tarvitsee pitää ne itseksenne ja luopua Holtista», oli vastaus. Kaiken takana oli Björnholt, Hanna vakuutti. Hän ja hänen lehtensä hallitsivat kaikkia.
»Me puhuimme Knut Holtista», Björnholt sanoi, kuin oli tervehditty. »Muistattehan häntä Fonn?» »Muistan innokas kansan puhuja», pappi sanoi sävyisästi, mutta äänenpainolla, joka aivan siivosti työnsi keskustelun alaisen kunnioitettavan seurapiirin ulkopuolelle. »Muutoin », puuttui laivankapteeni puheeseen, »oli Knut Holtissa hyvääkin. Hänellä oli rohkeutta.
Hän tunsi omituista pelkoa, jotain outoa, kiihkeätä, hänestä tuntui, että oli lähellä jotain, joka uhkasi kukistaa jokapäiväisen elämän rauhan. Mutta ei hän ainoastaan pelännyt, hän oli myös utelias. Hän oli muutamia vuosia sitten usein kuullut isän ja Björnholtin puhuvan kauheasta Knut Holtista, ja hän muisti, mihin kiihkoon tämä oli saattanut kaupungin, viimeksi kotona käydessään.
Ymmärrättehän te itsekin minun ammattini ja sitä paitse enhän niinä maallisista » »Mutta hätätilassa, Vildhagen mieluummin kuin vallankumooja » »Se on toinen asia. Kaikki, meidän kalleimpien harrastustemme tähden!» »Te olette kallio, Vildhagen, kallio. Te puhuitte laivanisäntä Holtista?» »Se on hyvin surullista: hän on konkurssitilassa.» »Se ei ole mahdollista.» »Onpa niinkin.
Yksinänsä neljän seinän välissä oleskelevat ihmiset kyllä voivat tulla niin aroiksi ilmoittamaan tunteitansa, että se viimein kääntyy todelliseksi sairaudeksi; mutta mitä minä nyt olin kuullut lausuttavan Holtista, siitä ei minusta näyttänyt voitavan syyttää ainoastaan hänen kainouttaan ja hänen vastahakosuuttaan ilmottamaan tunteitaan.