United States or Norway ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ei toki viipyen, vitkaillen vikapäitä me oltu, kons' asun Patroklolt' urot ottivat iliolaiset, vaan jumal' ylhäpä löi, hiussorjan kantama Leton, maahan ryntääjän, iso jott' ois Hektorin maine. Kilvata läntisen kanssa me voimme, jot' ei nopeampaa mainita kiitämähän ketäkään; mut on kohtalo säännyt, ett' ikivalta ja mainen mies sinut sortavat surmaan."
Kuin salamoitaan lyö hiussorjan puoliso Heren, kun sadetulvan tuo sanomattoman tai raekuuron tai pyryilman Zeus, lumivaippaan vainiot peittäin, tai sodan kiljuvasuun hän nostaa, vaikean vainon: huokasi huokaamistaan noin Agamemnonin rinta, raskas, synkeä, värjyillen sydänjuuria myöten.
Laivoillensapa jäi uros askelnopsa Akhilleus, Briseun tyttären vuoks hiussorjan mustana mieli, jonk' oli Lyrnessosta hän voittanut töin ani-työläin, konsa hän Lyrnesson sekä Theben murteli muurit, keihäskelvon kaasi Myneen ja Epistrofon, joitten taatto ol' Euenos, isovalta Selepion poika. Naista hän nyt suri sorjaa, vaan oli nouseva kohta.
Lausui noin; mut vait oli muut, ihan ääneti istui, hämmästyin, täynn' uhkaa näät väkevästi hän haastoi. Foiniks vanhapa noin, hepourho, nyt vastasi viimein, silmiin kyynelet sai suru vuoksi akhaijien laivain: "Tottako mietit siis kotimatkaa, kuulu Akhilleus, lainkaan laivoja et merinopsia suojata mieli, torjua tulta ja turmaa, kun viha mielesi täyttää? Kuinka ma siis sinust' erkanen, jään, rakas poikani, yksin? Sillä sun seurakses minut laittoi Peleus vanha, lähtevä kons' olit Fthian mailt' Agamemnonin luokse, nuorena, taistelohon tasapäähän tottumatonna tai sanan sattuvan taitoon, myös joka miesten on maine; kaikkeen tuohon siis minut oppaaks sulle hän laittoi, mies sinust' ett' yleneis jalo neuvoon, jaksava toimeen. Siis, rakas poikani, en sinust' erkane, luotasi luovu, en, vaikk' ois rypyt vanhuuden joku kuoloton vievä multa ja kukkean nuoruuden viel' antava jälleen, kuin olin nuori, kun Hellaan maan jätin nais-ihanaisen, taattoni vainoa vältin, Amyntorin, Ormenon poian. Näät ylen yltyi hän hiussorjan hempukan vuoksi, itse jot' aina hän liehi ja puolisoaan ylenkatsoi, äitiä mun; mua pyys emo, kärtteli polvia kietoin liittymähän sivulemmittyyn, ukon että hän hylkäis. Tein, mitä pyys emo multa; mut arvasi tuon heti taatto, päälleni kiivain huus kirouksin Erinnyit kolkot, ettei polvelleen sois poikaa, mun perijääni, nousevan milloinkaan; kirouksen tuonp' ikivallat täyttivät, hirveä Persefone sekä Zeus manalainen. Vaskin viiltävin tuost' isän iskeä hengeti aioin, vaan joku taivahinen vihan suisti ja toi toki mieleen 459 kansan tuomion mulle ja ihmisien ison moitteen, ett' isänmurhaajan nimi mull' ois suussa akhaijein. Mutt' isän kiukkuisen katon all' asujaksi en jäädä saattanut kauemmin minä, ei sitä sallinut mieli. Pyynnöillään yhä piirittäin suku, ystävät kyllä taattoni kartanohon koki taltuttaa mua jäämään. Nuo monet uhkeat oinaat, myös härät sorkkuvasääret iskivät, vartaissaan monet rasvaa-tiukkuvat karjut korvennuttivat kypsyttäin kypenillä Hefaiston, viiniä vanhuksen savileiliä särpivät monta. Yötä he yhdeksän, mua paimentain, piti siellä vuoroin vartiotaan, tulet laanneet ei palamasta; toinen pylvähiköss' oli vieress' ympärysmuurin, toinen leimusi taas lepokammion uksien eessä. Mutta kun kymmenes yö ylen saapui sankea maille, niin lujaliittoiset minä mursin kammion ukset, hiivin joutuen pois, yli kiipesin ympärysmuurin, ei mua vartiat huomanneet, ei palveluneidot. Karkkosin Hellaan kautt' avotanterisen minä kauas Fthiaan, lampahien mehulaitumiseen emomaahan, ruhtinas Peleun luo; minut otti hän suosiosuojaan, mielistyi tulijaan, kuten armas on ainoa poika, vuosia taaton toivoma tuo, isän aartehet saapa, soi elon vauraan mulle ja myös alamaisia monta, hallita Fthian äärtä mun antoi, maata dolooppein. Siksi, mik' oot, sinut varttumahan, jumalainen Akhilleus, sain sydämestäni hellien, sill' ei muut sua saaneet kesteihin kera, ei kotilinnass' atriapöytään, mun piti polvell' istuttaa, piti suuhusi sulle särvin pienentää, pikarillasi viiniä antaa. Kastelit rintani kaikk' useastikin, kun sinä viinin suustasi purskutit pois, tukalaisena lapsena vielä. Noinpa sun hoidostas näin paljon huolta ja vaivaa, sillä kun mult' ikivallat vei oman aaluvan toivon, 493 jäit olemaan sinä poikani siis, jumalainen Akhilleus, jotta sa torjuisit pahan päivän päältäni kerran. Malttaos siis raju mieles, Akhilleus! Ei sovi, ett' on noin sydän armoton sulla; on armeliaat jumalatkin, sentään joill' avarampi on auvo ja valta ja voima. Hartain suostuttaa lupauksin, suitsutusuhrein, viinein, alttariteurain myös voi heit' anovaiset ihmiset, kun kuka rikkonut on, yli käskyjen käynyt. Näät Rukouksetkin ovat lapsia Zeun, isän ylhän; ontuen, muodossaan rypyt murheen, vilhuvin silmin Harhan pattoisen tuhojälkiä astuvat surren. Harhapa rientäväjalka ja reipas on, nuo heti jättää kauas kaikki ja saa maan piirin pilloja täyteen itkuks ihmisien; peräss' astuu vaalijat vammain. Zeus-isän tyttäret nuo kuka kohtaa kunnian antain, sille he runsaan onnen tuo, sen toivehet kuulee; vaan ne jos torjuu, karkoittaa kuka ynsein kielloin, kääntyvät Zeus-isän luo ne ja Harhan pyytävät haltuun hylkäämään hänet, kunnes on vaurio kostona hälle. Niinpä, Akhilleus, sultakin siis Zeun tyttäret saakoot kunnian, kuin sydän aina sen antaa kunnokas heille. Lunnait' ellei aikois nyt sekä vastakin antaa Atreun poika ja vain sua kohtaan kiukkua hautois, niin vihan kiivautt' en pois riisumahan sua pyytäis enkä akhaijeja auttamahan, hätä suuri jos onkin. Vaan monet lunnaat tarjoo nyt sekä vast' useammat, suostutusmiehet myös valioimmat, akhaijien parhaat, luoksesi laittanut on, jotk' Argos-maan urohista sulle on rakkaimmat.
Hadeen kartanohon jäsenistä jo karkkosi sielu surren sankaritöilt' elon nuoren erkanemistaan. Kaatunehellepa vielä nyt virkkoi loistava Hektor: "Mulle sa, Patroklos, miks ennustat pikasurmaa? Kenpä sen arvaa, vaikka mun peitseni alle Akhilleus ennen sortuva ois, emon saama, Thetiin hiussorjan?"