United States or Ireland ? Vote for the TOP Country of the Week !
Tässä hän työnsi nyt toiselle korvalleen lakkinsa, jonka alta hänen valkoiset hiuksensa liehahtivat esiin hajallisina suortuvina hänen kalvakka poskensa ja lakastunut otsansa punastuivat, ja hänen vanhuudestaan jo tummentuneet silmänsä iskivät tulta aivankuin nuoren sankarin, kun hän yrittää käydä uskaliaaseen urhotyöhön.
Hänen harmaat hiuksensa liehuivat tuulessa, ja sadevesi tippui niistä samoinkuin hänen vaatteistansakin.
Helena tuli metsän reunaan, tunkeutui tiheän pensaikon läpi ja pyrki yhä kauemmas aivankuin olisi salainen voima hänen askeleitaan yhäti eteenpäin johdattanut. Hänen silmänsä tuijottivat haaveksivasti eteensä, hänen hiuksensa olivat hajallaan, kesäisen yön viileys ei häneen tuntunut.
Ensin Jennyn hiukset alkoivat näyttää aaltoisilta, sitten käherretyiltä, niin että seisoivat suoraan pystyssä melkein, minulle suureksi huoleksi ja levottomuudeksi; mutta jos asiasta virkoin mitään, vastattiin heti: "Se on muotikasta! Kaikki pitävät niin hiuksensa, isä".
Kun hän tuli sieltä ulos, olivat hänen mustat hiuksensa käyneet harmaiksi ja syvät rypyt olivat hänen miehekkäille kasvoilleen painaneet vanhan ukon leiman. Kun Ainon maalliset jäännökset muutamia päiviä myöhemmin laskettiin kylmään, syvään hautaan, jota hän eläissään niin kauheasti pelkäsi, paistoi aurinko lämpimästi.
Siinä istui hän ja katseli sairasta avoimin silmin, noilla ruskeilla, kullankimaltavilla silmillään, ainoilla, jotka hänessä vielä olivat elokkaat kauneuden täydellisen rappeutumisen jälkeen. Hän oli kuudenkymmenen kahden, mutta näytti satavuotiaalta, hänen julkeat kasvonsa olivat kuin sadekuuron rikki repimät, hänen päivänpaisteiset hiuksensa olivat sammuneet tuhkasateesta.
Mustalaisnaisen kallis silkkihame oli rypistynyt ja hänen pitkät, kultakampojen kytkeistä irtautuneet hiuksensa kiertyivät mitä suurimmassa epäjärjestyksessä hänen kasvojensa ja hartioittensa ympäri. Rakas Karl Gustaf, puheli hän, nojautuen hänen puoleensa; virkoa ... herää, voi herää!... Taivas! Jolanta! Jolanta! sammalsi kreivi huumauksissaan. Hän elää!
Tästä horjuihe Gunhilda takaisin kamariinsa, rupesi käärimään vaatteitaan mokioon, haeskeli arkkusestaan kultakoristeensa ja hopeahelunsa, jotka nekin olivat perintöä äidiltään, pisti varovasti virsikirjan poveensa, suori ja palmikoitsi hiuksensa ja puki itsensä.
Hän oli häijyn näköinen tyttö, jonka silmissä oli kamala, ilkeä katse; hänen hiuksensa olivat takkuiset ja hän oli hyvin likainen ja kävi hitaasti katsomatta siihen mitä hänellä oli tehtävää. Hetken kuluttua tyttö taas tuli sisään kantaen kädessään lautasen, jolla oli lihaa; lautasen hän pani pöydälle, mutta pöytäliinaa ei näkynyt talossa olevan, ainakaan ei sellaista pöydälle pantu.
On aamu; ja Dora, jonka tätini kädet ovat sievistäneet, näyttää minulle, kuinka hänen kauniit hiuksensa vielä kähertyvät pään-aluksella ja kuinka pitkät ja kiiltävät ne ovat ja kuinka hän tahtoo, että ne ovat höllällänsä siinä verkossa, jota hän pitää päässään.