United States or El Salvador ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sanoinhan minä että hän minut tuntisi, jatkoi hän. Niin, minä olen Lille'n pyöveli, ja minun historiani on seuraava: Kaikkien silmät olivat kääntyneet tuohon mieheen, jonka sanoja nyt kuunneltiin uteliaassa ahdistuksessa. Tuo nuori nainen oli muinoin nuori tyttö, yhtä ihana kuin vielä tänäpäivänä. Hän oli nunna benediktiluostarissa Templemor'issa.
Kirkon minä juuri olen hyljännyt maailman tähden, sillä tiedäthän, että minä väkivallalla pakoitin itseni ottamaan ylleni muskettilais-kauhtanan. En minä sitä ole tiennyt. Etkö sinä tiedä, kuinka minä jätin pappiseminaarin? En laisinkaan. No niin, tässä saat kuulla historiani.
Minä tiedän vaan, että hänen maallinen onnensa on murtunut kuten minunkin. Niin olen minä nyt kuin vesiajolla kulkeva laivanhylky, harhaillen ulapalla, kunnes aallot upottavat pohjaan. Ystäväni, ethän enää ihmettele käytöstäni? Ja nyt tiedät surullisen historiani, tiedät että olen kokonaan kompastunut kohtalooni. Tähän lopetti onneton ystäväni kertomuksensa. Minä kunnioittavasti vaikenin.
Tähän loppukoon yksinkertainen historiani; en tahdo pitemmältä kertoa noista asioista, kuinka isäni avulla hän kuoli samana vuonna kun otin tutkinnon taiteissa, kunnioitettuna, vaan perin köyhänä miehenä pääsin "laudatur'in" ylioppilaaksi, olin hiukan kirjailiana, koti- ja kansakoulun opettajana, sillä se olisi vaan kertoelma sellaisesta yksityis elämästä, jonka aatelma kokonaan elää menneiden aikojen tapahtumissa.
Siinä oli selvä todistus puheelleni, kun tapahtuneet asiat otettiin huomioon. Minä kerroin lyhyesti historiani.
Kas niin, vastasi Athos muuttuen lyyjynkarvaiseksi, se on tuo minun suuri historiani vaaleakiharaisesta naisesta, ja kun minä sitä rupean kertomaan, on sen merkki että silloin olen uppojuovuksissa. Aivan oikein, se se oli, sanoi d'Artagnan, kertomus vaaleakiharaisesta, pulskasta, kauniista, sinisilmäisestä naisesta. Joka joutui hirteen.
Me olimme päättäneet olla mummolle sanaakaan sanomatta. Niin hän tahtoi. Ja nyt on koko historiani melkein lopussa. Kokonainen vuosi on kulunut. Hän on tullut takaisin, hän on jo kolme päivää sitten täällä ja, ja..." "Kuinka? Mitä nyt?" huudahdin minä, kärsimättömänä kuullakseni loppua. "Eikä hän ole tähän saakka näyttäytynyt!" vastasi Nastjenka tuskalloisesti. "Ei kuulu mitään häneltä."
Häiritsemättömässä levossa vietettyäni kahdeksan päivää ystäväni asunnossa, millä ajalla me kokonansa olimme jättäneet historiani syrjään, katsoi hän minulla olleen tarpeeksi aikaa voittamaan mielettömyyteni, ja alkoi silloin taas ottaa maanalaisen matkani puheeksi.
"Ja kerro, kerro nyt juurta jaksain," jatkoi vieras yhteen menoon, "mikä sinua vaivaa." "Oma Yrjö ystäväni," pääsi viimein Niilo puhumaan. "Oikeinhan teit minulle sydämmellisen ilon, kun tulit. Kuinka kauan emme ole toisiamme nähneet! Kuinka voit?" "Kuinka voin? Hyvin! Kaksi vuotta olin ulkomailla, suoritin sitten tohtori-väitökseni ja ensi työkseni riensin tänne, siinä minun historiani.
Minä haeskelin ja haeskelin jotain toimeentuloa, tietysti, turhaan. Silloin muistui mieleeni viulu: entis-aikoina sanottiin minun soittaneen erinomaisen hyvin. Yritin antamaan soittotunteja, mutta elämäni taru tuli tunnetuksi, ja minä menetin oppilaani. Sitten soitin moniaita viikkoja eräässä orkestrissa. mutta historiani levisi sinnekin, ja minun täytyi lähteä pois.