United States or Palestine ? Vote for the TOP Country of the Week !
Virren aikana Henrik mietiskeli Johanneksen sanoja siitä, ettei Jumalaa saa hakea tähdistä, ja oli vähän tyytymätön niihin. Hän päätti sopivassa tilaisuudessa ottaa asian puheeksi, ja kehoittaa Johannesta lukemaan Flammarionin kirjoja. Johanneksen kanta tuntui muutenkin Henrikistä vähän niinkuin ahtaanlaiselta ja hänen käsityksensä Jumalasta ikäänkuin liiaksi sidotulta tähän maailmaan.
Tuli jotakin toista kuin mitä Henrik oli tarkoittanut ja sentähden hän ei enää vaatinutkaan mammaa soittamaan. Henrikistä näytti asiat tämmöisiltä: Johannes ja Alina olivat sopineet keskenään, mutta mamma ei tiennyt heidän sopineen, sillä muuten hän ei olisi kieltäytynyt soittamasta.
Isäni oli poissa, te olitte poissa ja minä istua kökötin siinä kuin sammakko liukkaalla jäällä". "No, älä sinä siitä lukua pidä, Kalle", sanoi Frits, "meidän täytyy nyt saada selko Henrikistä, niin saamme maata yötä hänen luonaan". "Niin, mutta mennäänpäs ensin tuonne sisään.
Tämän tunteen oli Uuno repinyt pois itsestään, tai ainakin luuli repineensä, tahallaan pannut suomenkielen etusijaan kaiken muun rinnalla ja sanoi vihaavansa ruotsia. Nyt tuntui Henrikistä, että omalta kannaltaan hänen olisi pitänyt säilyttää molemmat tunteet, koska ne kerran hänessä olivat eivätkä vielä koskaan olleet ristiriitaan tulleet.
Niinkuin kaikki, mitä hiljainen Johannes sanoi ajatuksen alalta, oli kaikkea muuta kuin hiljaista, oli mullistavaa, täynnä melkein raivoisaa hehkua, niin kuulosti tämäkin nyt-sanottu Henrikistä ensikuulemalta hämmästyttävältä ja oudolta. Hän tarvitsi ainakin sulatus-aikaa.
Sanomisen sijaan tuli kovasti surku Hannaa ja taas Henrikistä tuntui niinkuin hän olisi ollut tiikeri, joka on ajanut toisen vuonan kalliojen väliin vapisemaan ja toisen jo tappanut metsään. Taas tuntui myöskin, että vaikeneminen oli paljon, paljon parempi kuin puhuminen. "Jätä, Henrik, hänet", ajatteli hän.
Jos ei olisi ollut sitä elähyttävää toivoa ja päämäärää, että kerran sitä vielä jälleen kokoonnutaan vanhaan kotiin, niin olisi ainakin Henrikistä tuntunut hänen elämänsä olot, semmoisiksi kuin ne olivat muodostuneet, jotenkin epätoivoisilta. Omituisessa ristiriidassa hän oli elänyt nämä viisi vuotta. Ei hän mitenkään voinut päättää miksi hän oli tuleva.
Muuten vaan, muuten vaan, sanoi mamma ja he erosivat molemmat vähän naurahtaen. Mitä Alinaan tulee, niin oli hän Henrikistä niin miellyttävä, ettei sitä voinut sanoin sanoa. Pienet hyväntahtoiset ikäviivat hänellä jo oli kummankin silmän pielessä, mutta saksalainen nenä ja teräväreunainen tummanpunanen ylähuuli yhä samalla tavalla kuuluivat yhteen.
Yhä raskaammalta tuntui Henrikistä muistaa sitä neuvoa, jonka hän oli Gabrielille Turusta lähtiessään antanut: että Gabriel luopuisi Ingridistä. Kuinka hän oli voinut semmoista neuvoa! Jos Gabriel rakasti Ingridiä, niin tottapa Ingridissä oli rakastettavia ominaisuuksia.
Henrik oli olevinaan myöskin ihan luonnollinen ja heillä oli hyvin lysti. Mutta koko ajan tuntui Henrikistä, että neiti Hanna ei ole vielä päässyt puhumaan siitä, mistä oli tahtonut. He soutivat jotenkin pitkälle. Lahti kärkeytyi pieneen niemeen, jonka päässä oli matala, ainoastaan pari korttelia ylempänä vedenpintaa oleva kallio, joka tyynen aikana oli kuivanut vaaleaksi.