United States or Lebanon ? Vote for the TOP Country of the Week !
Tähän päättyvät Pietari Andrejevitsh Grinevin muistelmat. Perheellisten kertomusten mukaan tiedetään kumminkin että hän oli päästetty vankeudesta 1774 vuoden lopulla korkeasta käskystä. Hän oli ollut läsnä Pugatshevin mestauksessa. Pugatshev oli tuntenut hänet väen joukosta ja nyökännyt hänelle päätään, joka sitten minuutin perästä hengetönnä ja verisenä näytettiin kansalle.
Hällepä näin Priamos, jumalainen vastasi vanhus: "Kosk' asekumppani siis olet Peleun poian Akhilleun, niinpä sä virkkaos mulle ja mun tuta suo tosi tarkka: vieläkö laivain luona on poikani vai joko lienee heittänyt koirilleen hänet silpoen siellä Akhilleus?"
Hän tahtoi Parisin julkisissa pelihuoneissa temmata aarteen hurmoittuneelta onnettarelta. Sattumus vapautti hänet puuhista. Moskovassa oli muodostunut seura rikkaista pelureista, kuuluisan Tshekalinskin johdolla, joka oli kuluttanut ikänsä korttien ääressä ja voittanut miljooneja vekseleissä, hävittäen puhdasta rahaa.
Mutta hänelle ei annettu aikaa laukaista. Ovet reväistiin pois ja muutamat väkevät kädet tarttuivat häneen, vetivät hänet vaunuista ja väänsivät pois pistoolin. Puukot jo välähtelivät hänen päällään.
Hän oli kehittänyt rakkaussuhteet voimakkaiksi erään nuoren, hyvästä perheestä lähtöisin olevan tyttösen kanssa ja avioliittolupauksen nojalla vietellyt hänet.
Kohtalo käytti häntä aseenaan, ja kohtalo hänet kukisti, vaan vielä elää harmajatakkisen pienen miehen muisto ja vielä se vaikuttaa ihmisten ajatuksissa ja toimissa.
Siellä hän sai tehtäväkseen penkoa puhtaaksi hyötymansikkamaata ja riipsiä irti syksystä jääneitä lonkeroita. Täällä hänet tapasi ja tunsi se Vaanikkalassa asunut nuoriherra, jonka nyt sanottiin lunastavan kartanon haltuunsa.
Niin ankara oli metsästyslaki, että myöskin lempeän kuningas Kustaa Aadolfin elokuun 2 p:nä 1620 antaman asetuksen mukaan "se, joka Ahvenanmaalla hirven tappaa, rangaistaan kuolemalla", mutta jos hän erityisestä armosta siitä vapautettiin, joutuivat hänen tavaransa valtiolle ja hänet itsensä lähetettiin Inkerinmaalle elinkautiseen maanpakoon.
Päällikkö oli uljas soturi, lempeä isä ja runsaalla älykkäisyydellä lahjoitettu todenteolla mies, jonka sivistyskanta oli muita kansalaisiaan melkoisesti korkeammalla ja kumminkin erään noiturin pelko niin tykkönään valtasi hänet ja ehkäisi jokaisen kiitollisuuden tunteen, että hän arvelematta yhtyi kiljuntaan Beidermann'in karkoittamista.
Hänestä tuntui kokonaan naurettavalta, että noitten miesten uhkaukset niin kovasti olivat hänet pelästyttäneet. Pirullista vaan, että tuo ilkeä laulu yhä soi hänen korvissaan, jota suntio oli hänelle laulanut, tullessaan hänen vaimonsa kuolin-vuoteelta: "Ja kun mun kuoli vaimoni, Hän pantihin oljillen. Mun itkeä pitäis kyllä, Mut olenkin iloinen".