United States or Chile ? Vote for the TOP Country of the Week !
Pitääkö minun nyt kuolla? huusi itse suuren Elämän Tahto syvältä minun olemukseni uumenista. Enkö minä siis enää koskaan näkisi kuuta, en aurinkoa, en välkkyvää vettä enkä siintävää taivaankantta? Et, kuului joku toinen tahto vielä syvempää sen alta kumahtelevan. Nyt hajoat sinä alku-aineisiisi. Ei! Minä en tahdo hajota! Jos tämä on loppu, niin miksi alkukaan?
En ikipäivinä mene enää heidän seuraansa toisti Gabriel Ingridille lohdutukseksi, mutta tunsi heti vielä tärkeämmäksi selittää yhtä asiaa, sanoa ainakin se, että niiden joukossa saattoi olla sittenkin joku poikkeus, kuten esimerkiksi hänen veljensä, erittäinkin Henrik.
"Puheellani oli toivottu vaikutus, ja dervishi antoi vastustamatta minulle vielä kymmenen kamelia. Hänellä oli siis enää kaksikymmentä jäljellä, jota vastoin minulla oli kuusikymmentä. Olisihan luullut minun nyt olleen tyytyväisen. "Vaan eipä niinkään! Olin kuin vesitautinen, joka, mitä enemmän hän juopi, sitä janoisemmaksi tulee.
Tämän vahvan miehen oli mahdoton enää puhua ja hänen silmistään vieri iso kyynelhelmi toisensa perästä hänen partaansa ja Klean käsivarrelle, mistä hän molemmin käsin piteli kiinni.
Kuinka minä voin rukoilla, kuin minä en usko !» Fonn jättää kysymyksen vastaamatta ja etsii kaikkein vaikuttavimpia sanoja, mitä hän tuntee. Holt ei enää kuuntele häntä. Hänen korvissaan kuuluvat Knutin sanat: »Niin kauvan kuin me olemme terveitä, olemme me rohkeita. Mutta kuolinhetkellä urhoollisimmatkin kutsuvat pappia.
Raikas nauru kaikui samassa huviretkeilijöiltä. Mutta aikaa voittaen emme enää tyytyneetkään kulkemaan noita tyyniä vesiä. Halumme hehkui päästä aavemmille selille. Tilaisuutta tähän saimmekin pian. Jokea, joka kulki kotini ohitse, päätettiin avata laivakululle, jonka vuoksi sitä nyt alettiin kaivaa syvemmäksi. Tästä kaivamisesta kävi vesi sekaiseksi ja saviseksi.
Ohimoissa tuntui sietämätön paino . Hän vaikeni aivan äkkiä, hänen huuliltaan ei tullut hiiskaustakaan, hän ei liikuttanutkaan enää lasia, hän istui nöyränä, odottavana, vavisten kiihtyvästä tuskasta.
Se lujitti hänen käyttämiään todistuskappaleita, hän arveli. Tarvittiinko enää parempaa esimerkkiä osoittamaan, että kapitalistiluokka vallitsee koululaitosta. Mutta tämä todistus ei laajalle levinnyt. Kukaan ei tietänyt, että hänet oli pakotettu eroamaan yliopistosta.
Voi, maailma ei ollutkaan enää mikään ihanuuksien ruusutarha, se oli valituksen, surkeuden pesä kuinka hän ei ollut sitä ennen huomannut, kuullut tuota angervon ääntä, jota maailma kauttaaltaan kaikui? Hänen isänsä huomasi kyllä tapahtuneen muutoksen, se ilmausi varsinkin tuona tutkivana levottomuutena hänen ennen niin iloisessa, varmassa katseessaan.
LIINA. Sinä et vielä ole sanonut, annatko anteeksi sen, että olin epäkohtelias herra Varrolle. KAARLO. Minun puolestani saat kernaasti olla epäkohtelias hänelle. Kaarlo. KAARLO. Mikä hätänä? LIINA. Eikö sinulla ole enää yhtään ystävällistä sanaa minulle? Lupasithan kerran ettet olisi ankara, minäkuin olen niin nuori ja kokematon. Lapsi sinä olet, se on totta. Kas kuinka kaunista.