United States or Isle of Man ? Vote for the TOP Country of the Week !
Siellä on minusta aina ollut niin kodikasta, niin lämmintä, jopa onnellistakin, ja tuohon on ollut syynä aina pikku Emmi. Kesäiseen aikaan kun heidän taloansa lähenen, kuulen jo kaukaa: "Emmin tohtori tulee, Emmin tohtori tulee!" niin on pienonen minua aina nimittänyt ja katsahdettuani ylös avonaisiin akkunoihin, olen nähnyt lapsen ihanat kasvot kukkasten keskellä.
Pikku Emmi, hänen viisi-vuotias tyttärensä oli aina ollut lemmikkini. Sattumus oli ohjannut minut hänen terveytensä hoitajaksi hamasta hänen synnyinhetkestään saakka. Hänen syntymisensä oli ollut raskasta ja pitkällistä, jonka vuoksi minut kutsuttiin avuksi, ja lääkärin taidonko vaiko sattumuksen avulla, en tiedä, vaan pikku Emmi jäi eloon.
Hän ei tahtonut lähteä lammikosta, vaan uiskenteli siellä; jää laajeni, uintipaikka pieneni; mutta se oli sentään niin rohkea pikku sorsanpoika, että... Että muutamana aamuna löysimme sen jään laitaan jäätyneenä ja siitä lähtein se on ontunut. Mutta minä en aio jäätyä! selitti Emmi nauraen. Ole varoillasi, Emmi! Sinä olet tunteellinen ja hellä ja sinuun voi helposti vaikuttaa.
Emmi katseli mattoa lattialla ja odotti, että katosta jotain putoaisi hänen päähänsä, joka yhdellä kertaa löisi hänet murskaksi tai paiskaisi hänet syvälle maan alle. Sillä toista niin rikoksellista ei maailmassa varmaankaan ollut kuin hän, poloinen. Ei hän uskaltanut luoda silmiään ylös, mutta hän tiesi ja tunsi sen sormiensa ja varpaittensa nenissäkin, että ne yhä häneen katsoivat.
Rouva kääntyi toiselle kyljelleen ja ummisti silmänsä. Kätkyt oli viereisessä huoneessa; sinne läksi nyt Emmi lapsen kanssa. Kiedottuaan sen kuiviin kääreihin alkoi hän tuudittaa ja laulaa. Joku ajatus aina välillä heräsi, ei suuri eikä mutkainen, vaikka sai se laulun keskeytymään yhtäkaikki. Hs hss s. Aa aa aa a. Nuku pois, lapseni, nuku. Tuutuu tupakkarulla.
Me kiirehdimme sanomaan jäähyväisiä, sillä, totta puhuen minulla alkoi olla jo Volmaria ikävä, ja luulen, että Emmikin kaipasi Eeroansa. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat, metsä oli raitis ja vihanta, me virkeitä ja iloisia. Nauroimme ja pakisimme kilvan, Emmi ja minä varsinkin.
Se on jo kaksitoista. He eivät siis tulleetkaan, sanoi Emmi. Mitä teemme, Aina? Meillä ei ole sadenuttuja eikä hevosia. Te jäätte tänne yöksi ja aamulla vie Otto teidät kotiin. Suostuimme. Sillä ehdolla kuitenkin, että varhain jo pääsisimme lähtemään. Kello kahdeksan on hevonen valjaissa, vakuutti Otto. Ja sanansa hän piti. Kahvia olimme juuri juomassa, kun kärrit ajoivat portaiden eteen.
Mutta köyri-iltana joi! Emmi läksi kotiin. Huonoon paikkaan jouduit, sanoi Silja, joka tunsi tuon herrasväen, köyhää ja kurjaa elanto ja rouva semmoinen heittiö, ettei sillä milloinkaan palvelijat pysy vuottakaan. Ei kuulu edes ruokaa annettavan muuta kuin määrältä ja hyvin niukasti. Emmi sävähti punaiseksi. Mutta tointui samalla ja vastasi: Mistä niitä parhaita paikkoja kaikille riittää.
Ja pienet lapset, jotka varhain kuolivat? Ketkähän niitä tuudittivat ja hoitivat? Vai eivätköhän ne taivaassa hoitoa tarvinneetkaan? Silja aukaisi ovea ja kiirehti häntä pois. Hittoako sinä siellä kylmässä istut? Kuule, Silja, puhui Emmi riisuessaan, minkähäntähden me olemme niin pahoja, me piiat? Etkö sinä tiedä? En. Sentähden, että meidän täytyy valvoa niin paljon.
Iloissaan likisti äiti lastaan rintaansa vastaan; mutta lieneekö samassa joku aavistus, vai minun kasvoniko ilmaisseet hänelle jotain kamalata, en tiedä, mutta kyyneliä rupesi hänen silmistään putoelemaan lapsen pielukselle. Kalpeana seisoi isä vuoteen ääressä: hänelle olin sanonut totuuden. "Mitäs itket, äiti?" kysyi Emmi nähtyään äitinsä kyyneleet. "Enhän minä enää ole kipeä.