United States or Norway ? Vote for the TOP Country of the Week !
Tyttäresi? Mitenkä niin?" "No ajatelkaas, hyvä rouva, niin oli kuin kivestä: patsas mikä patsas! Eikös hänellä tunteita olekaan. Sisar Anna no se oli niinkuin olla piti. Se on hieno ihminen. Mutta Eulampia jolle minä mitäpäs sitä salaisin? olen suurempaa hellyyttä osoittanut! Eikös hänen ole sääli minua?
Tämän vyöttimen on eräs ostaja lähettänyt meille takaisin; eräs entinen maastamuuttaja-rouva tuota vanhaa ylimysjoukkoa. Hän tahtoo nyt saada perheensä vaakunakilven ommelluksi tähän vyöttimeen." "On se sentään vaarallista tointa näinäkin armollisina demokratillisina aikoina, eikös ole?" sanoin minä.
Vaan sitten ei tarvitsisi pelätä, jos olisi joku varakas syrjäisempi. Emäntä oli tuomassa toisia kuppia vieraille ja lisäsi miehensä puheeseen: Onhan ne toki varakkaita, ja eikös Kotaniemeläinen...? Niin, no, kyllähän, vaan se nyt ... saneli Sylvi ottaakseen alkua, mutta kun ei oikein sanoiksi soveltunut, niin heitti kesken.
Aili istui rannan puolella äidistään, mistä hän venheen kulkiessa ikäänkuin luki rannan puita ja kertoi: "Katsokaa mamma kun tuossa on aivan samanlainen koivu, kun meidän entisen kodin rannassa minkä käyrällä tyvellä meidän mirri aina kalan suolia syötyään maata motkotti. Aivan samanlainen, köyrätyvinen ja laaja latvainen kukotus eikös olekkin, mamma?
Eikös se siellä Parviaisen luona kaupitse», oikaisi häntä Jussi. Sitten ajaa köröttivät he taas jonkun aikaa ääneti, kunnes Antti ihmetteli: »On sitä tässä kylässä tuota taloa!» »Onhan siinä talo poikineen!
Puolisen tuntia istuttuaan ja puheltuaan sanoikin hän: »Olisihan tässä pitänyt vieraalle kahviakin keittää, mutta kun se Ihalainen ei tule, niin ei näet saa tulta.» Kanasen Maija Liisa tunsi pettyneensä, mutta ehdotti toki: »Eikös sitä saa tuosta hiilloksesta puhumalla?» »Niin tultako?» »Niin.»
Mistä sen tiedät? kysyin minä. Hän selitti: Eikös ihminen ole maa, sinä kuin minäkin? Ja omatunto Jumalan taivas meissä? Niin on siis luonto murheissaan ja taivas murheissaan. Se muistutus koski minuun kuin rautainen ruoska. Siinä itsekseni istuen ja työskennellen vaivuin miettimään mitä oli tapahtunut.
Isä kuunteli sitä kuin jotakin hurmaavaa soitantoa. Hänen rintansa aaltoili sisällisestä innostuksesta. Eikös se kuulu hauskalta tuo? sanoi hän aivan kuin itsekseen. Minä olisin vielä tahtonut onkia ja pyysin isän panemaan täkyä, mutta hän ei sitä ottanut huomioonsa. Sanoi vaan vilkkaana: Kun sinä nyt olet kalasi saanut, saatamme lähteä kotiin.
MAUNO. Niin, sanoinhan sinua polttoviholaiseksi. Hyh! Siitäkö minä välittäisin. Sanoitpa sinä minua miksi hyvänsä, se on juuri yhdentekevä. No, sitähän minäkin. Ethän sinä niin lapsellinen ole, että siitä itseesi otat, varsinkin kun tiedät, ettei se niin täyttä totta minulta ollut! MAUNO. Eikös niin, Anna? Tiesithän sinä että kieleni silloin toista puhui, mieleni toista ajatteli.
Mutta nuorukainen tuskin kuuli, mitä hän sanoi. Hän antoi tytön letin pudota alas, nojautui taaksepäin toiseen käsivarteensa ja katseli harhaillen eteensä. »Elämä on niin kummallista!» sanoi hän kuin haaveillen. »Eikös se ole kummallista, kun on jostakin pitänyt, ja sitte tuntuu yhtäkkiä niinkuin se ei olisikaan mitään?» Tyttö katsoi kysyvin silmin. »Esimerkiksi tämä minun elämäni!