United States or Curaçao ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ennenkuin hän on mennyt makuulle, en tohdi viedä teitä ylös, vaikka kaikissa huoneissa on pilkko pimeä. Odottakaa nyt täällä, kunnes tulen teitä noutamaan." "Mikä harmi on tuommoisesta erikkäästä!" sanoi Donner närkästyneenä. "Jos ei herrasi olisi sellainen, niin pian saisimme laivapaperimme kuntoon.
Minä lähtisin itse teidän kanssanne lausumaan kiitoksiani, jos en pelkäisi mertä, joka ryösti minulta, mitä minulla oli kalliinta. Mutta luultavasti joku teistä suostuu tulemaan Englantiin ottamaan osaa meidän onneemme." "Sitä minä epäilen, paitsi mitä Vilhoon ja hänen tätiinsä tulee," vastasi Donner.
Aurora avasi silmänsä ja tuli tuntoihinsa. "Donner," sanoi rouva arvokkaasti. "Anna valjastaa. Emme tahdo olla minuuttiakaan enää tässä talossa." Donnerin perhe pakausi perhevaunuihin, jotka pyörivät pois niin nopeasti kuin kapteenin vanhat laihat hevoset jaksoivat juosta.
Minette Donner oli siihen aikaan vähän päälle neljänkymmenen, kookas ja ryhdikäs. Tukka oli jo harmahtava, mutta muuten hän tuntui varsin nuorekkaalta ja reippaalta. Ja samalla hänessä oli jotain sangen äidillistä. Oli aivan kuin hän olisi tahtonut suojella, auttaa ja keventää niiden kuormaa, jotka joutuivat hänen tielleen, olla heille jollain tavalla hyödyksi.
"Ne ovat merikalojen munia, joita minä sullon pieniin pönttöihin ja lähetän mannermaalle," selitti rouva Donner. "Maistappas vaan!" "Kalanmunia?" kysyi Liddy tuskallisena. "Eiväthän toki muuttune kaloiksi vatsassa, niinkuin sammakoista ja konnista on havaittu?" Tästä hänelle aika tavalla naurettiin, ja viimeinkin hän rohkeni maistaa mätiä. "No, maittaako?" kysyi rouva Donner.
"No?" sanoi rouva Donner, eikö maita? Olen tarjonnut sinulle, mitä minulla parasta on." "Mitä tämä on?" kysyi Liddy ujosti, hypistellen leivän viipaletta.
Donnerin rouva arveli, ettei se taitanut olla niin epätodenmukaistakaan. "Minä esittelen siksi, että me kaksi teemme liiton ja koemme kaikin voimin saada ylioppilas ja Aurora neiti pariksi. Mitä teihin tulee, hyvä rouva Donner, en laisinkaan epäile, että te olette parastanne koettaneet ilmankin minun kehoitustani." Donnerin rouva puri taas huuliinsa.
Ei aikaakaan, niin hovimestari jälleen tuli ylös aukosta, asetti tikapuut ja kiviliuskan paikoillensa, levitti pahnat kiven peitoksi, laski lyhdyn seiniviereen, jossa Donnerin terävä silmä havaitsi tulukset, puhalsi kynttilän sammuksiin ja sulki oven jälkeensä. Kun askeleet jo aikoja olivat lakanneet kuulumasta, hengähti Donner syvään.
"Eiköhän olisi parempi," väitti Vilho, "että kaivaisimme reiän siihen paikkaan muurissa, joka on vastapäätä pensas-aidan aukkoa, niin voimme hädän tullessa pikemmin pelastua?" "Poikani," vastasi Donner, "sinä olet vielä nuorukainen, muuten olisi kokemus sinulle parempaa opettanut.
Muutaman minuutin päästä väkivaltaisesti murrettu ovi lensi auki; vielä vähemmässä ajassa sytytti Donner kynttilän, vieritti kivilevyn syrjään, laski tikapuut syvyyteen ja astui itse niitä myöten alas loukkoon, jonka aukolle Vilho jäi kanki kädessä vartioimaan. Solmu liestyy ja aukenee. Vartovalle Vilholle rupesi aika jo käymään pitkäksi, kun Donneria ei ensinkään kuulunut takaisin.