United States or Caribbean Netherlands ? Vote for the TOP Country of the Week !
Allanin riidan Dalgettyn kanssa toivoi hän sitten saavansa helposti sovitetuksi. Allan pyysi lähtiessään markiisia pitämään vain huolta herra Duncan Campbellistä, joka Montrosen käskystä kohta vietiinkin turvalliseen talteen. Sama huoli pidettiin myös Mac Eaghista.
Mutta eihän sitä sovi moittia, vaikka korkeastiarmollinen herra markiisi pitäisikin minua kovassa työssä, koska hänellä on vain tämä yksi ainoa sota-asioihin perehtynyt mies koko armeijassaan.» Näin puhuen hän meni neuvotteluun. Tämmöisissä kokouksissa Montrose kuunteli aina tarkalla huomiolla Dalgettyn puheita, vaikka ne kyllä olivat pitkäpinnaisia.
Tämä Dalgettyn hyökkäys oli niin äkillinen ja arvaamaton, että hän helposti sai markiisin kaadetuksi vankihuoneen lattialle, jossa painoi häntä vasemmalla kädellään maahan ja piti oikeaa kättä kaatuneen kaulassa valmiina kuristamaan, niin pian kuin markiisi vähänkin yrittäisi apua huutaa. »Argylen herra», lausui hän, »nyt on minun vuoroni määrätä sovinnon ehdot.
Kaksi soutomiehistä nosti Dalgettyn, joka tosin rimpuili vastaan, kolmannen vuorelaisen selkään, ja tämä, kaalaten rantamainingin kautta, kuljetti hänet eheänä ja kuivana rantaan, sen kallion juurelle, jolla linna seisoi.
Koska Ranald Mac Eaghin tuli olla majuri Dalgettyn suojeluksessa ja valvottavana, täytyi hänet esittää niille ihmisille, joiden läheisyydessä hän luultavasti joutuisi enimmin olemaan.
Vuorelaiset eivät ymmärtäneet, mitä hän tarkoitti; viimein sentään huusi yksi, joka oli sattunut oppimaan muutamia muruja englanninkieltä tai, paremmin sanoen, Skotlannin alangoilla tavallista murretta: »Ahaa! hän puhuu hevosestaan, tuosta joutavasta elukasta!» Kapteeni Dalgettyn pitemmät vastaanhangoittelemiset keskeytti herra Duncan Campbell, joka itse tuli äskenmainitun luolan suusta esille.
Mutta kauvan ei Annikka saanutkaan hautoa näitä peloittavia mietteitänsä, sillä ne keskeytyivät ritari Dugald Dalgettyn astuessa sisään. Helppo on arvata, ettei tämä herra niissä oloissa, joissa hän oli elämänsä viettänyt, ollut juuri oppinut hienompaa taitoa naisten kanssa seurustelemaan.
Mutta häntäkin epäilytti; hän katsahti nuttunsa kyynärpäihin ja nahkahonsujensa polviin ja mutisi jonkunlaisen vastahakoisen suostumuksen siinä tapauksessa, että hän, neuvoteltuaan jalosukuisen ylkämiehen kanssa, näkisi sen mahdolliseksi. Montrose vähän kummastui, mutta oli kovin ylpeä ilmoittaaksensa pahaa mieltään, jonkatähden siis antoi Dalgettyn käydä omaa tietänsä.
Markiisin ei ollut aivan helppo pysyä näin tarkkana kuuntelijana; mutta hän tiesi, paremmin kuin kukaan muu, että jos Dalgettyn kaltaisten asiamiesten kertomuksista tahtoo saada joitakin tietoja, niin pitää antaa heidän puhua suunsa puhtaaksi. Maltistansa markiisi saikin viimein hyvän palkinnon.
»Paitsi sitä pitäisi teidän, korkea herra», sanoi toinen, »kaikella kunnioituksella puhuen kumminkin ensin lukea Ardenvohrin herran kirje, että näkisitte, millä ehdoilla hän on tämän majuri Dalgettyn siksihän se itseään sanoo tänne lähettänyt.» He kokoontuivat ahtaaseen piiriin markiisin ympärille ja keskustelivat matalalla äänellä, väliin gaelin-, väliin englanninkielellä.