United States or Vanuatu ? Vote for the TOP Country of the Week !
Samoin kuin Sempach'in uros hän nyt paljasti rintansa noille pitkille piikeille, otti niitä syliinsä niin paljo kuin sai mahtumaan ja kaatui, tempaisten ne mukaansa. Aukko oli aukaistu. Kilian siihen syöksi. Hänen jäljissään Villon, Nagöli, Beit-Weber sekä Hallwyl ja kaikki ne hänen väestään, jotka jalkaisin taistelivat. Sitten Renato herttua jälillä-olevan ratsuväkensä kanssa.
Abbatissa lopetti aamukiertonsa. Hänen molemmat veljen-tyttärensä, niinkuin hän näitä nimitti, seurasivat häntä. Astuttiin viimeiseen saliin, joka oli paljoa vähäisempi, kun edelliset; siinä oli vaan kolme vuodetta. Ensimäisellä makasi Beit-Weber, niin kalpeana, niin laihana, että olisi luullut häntä puetuksessaan lepääväksi ruumiiksi. Hän nukkui.
Kohta kuin Beit-Weber oli viimeisen sanan lausunut, tyttö jupisi: "Kas! se on uljasta, tuo! se on oikein jalosta sydämmestä!" Ja pannessaan haavoitetun käden jälleen siteesen, hän sitä hiljaa puristi. Jonkun aikaa Hermanin roteva rinta jo oli läähättänyt, kuin palkeet pajassa.
"Jumala ... hyvä Jumala on antava minun elää siksi kun saan nähdä hänet... Rientäkää! ... en tahdo kuolla, ennenkun hän tietää, että minä olen hänen isänsä ... ennenkun olen häntä syleillyt... Kilian menköön ... missä hän on?" Katseltiin, huudeltiin. Kiliania ei näkynyt, ei kuulunut. Mutta runoilija Beit-Weber astui esiin ja sanoi: "Kyllä minä menen! Minä olen Freiburg'ista ja tunnen hänet.
Samassa kuului askeleita etusalista, ja heti jälkeen vanha naispalvelija astui sisään, ilmoittamaan, että tuomari Scharnachthal, ja kolme muuta ylimystä hänen seurassaan, pyysivät tulla sisälle. Kaksi näistä ansaitsikin tämän arvonimen. Ne olivat Adrian von Bubenberg ja Lothringin nuori herttua Renato. Kolmas sitä vastaan oli runoilija Beit-Weber.
Siirtyen viimeisenä ulos, runoilija Beit-Weber oli kuullut johtopäätöksen tässä vastauksessa. "Freiburg!" hän itsekseen lausui ilomielin, "hän tulee Freiburg'iin." Adrian von Bubenberg astui pois vakavilla, tyvenillä askeleilla. Hän oli tarjouksellaan etupäässä tahtonut osoittaa kunnioitusta Nikolaus von Diesbach'in, vanhan valtiollisen vastustajansa muistolle.
Abbatissa tuli äkkiä väliin, siirtäen kauemmaksi toisella kädellä veljensä tyttären, toisella Fridolin'in, joka istui vielä likempänä kuin ennen ja pisti päänsä uteliaana esiin. "Pois tieltä!" hän sanoi, taputtaen tätä poskelle; "päästä minua katsomaan veli Starck'in halkiomessa olevaa päätä. Vielä yksi meidän uroistamme, ensimäinen kenties kaikista!" "Niin, ensimäinen!" Beit-Weber vastasi.
Sitten vanha kassanhoitaja Frankly, ilmoittaen, ett'ei hän milloinkaan ollut vastaan-ottanut tavaroita suuremmalla ilolla. Sitten, vihdoin runoilija Beit-Weber.
Oli jäljellä enää vaan Beit-Weber. Runoilija-sotilaan suora ja hehkuva olento, neron tuli, joka säihkyi hänen silmistään, kaksinkertainen kunnian loiste hänen otsallaan, siinä ainoat edut, joista hän saattoi kerskata. Hänen puheensakin oli kaino ja teeskentelemätön.
Siinä syy, miksi kiitän Freiburgilaista, Solothurnilaista, Lucernilaisia, Wienne'n miehiä, ja yli kaiken Berniläisiä; ne miehen tavalla taistelivat. "Jumala oli auttajamme, kiittäkäämme Häntä, veljeni! Hän se on, joka sellaisia voittoja antaa. "Karhu oli lähtenyt pesästään. Se palajaa sinne jälleen. Jumala suokoon sille iloa ja menestystä. Tämän on laulanut Beit-Weber. Amen!"