United States or Italy ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kerran pistimme pihalle, Läksin aamulla varahin, Akan luota astumahan; Katso tuoll' on toinen miesi Seinän alla seisomassa. Minä kiljasin kivasti: "Mit' olet aamulla varahin Seinän alla seisomassa?" "Ilman aitoja kohennan, Kut on kaatut kallellehen." Vään eipä syy tähänkään valitukseen ollut niin vaimon kauneus, kuin ukon oma hulluus.
Vaka vanha Väinämöinen itse läksi astumahan, ylös korpehen kohosi tuon tuiman tulen jälille. Tapasi tulosen tuolta kahen kannon juuren alta, leppäpökkelön sisästä, lahokannon kainalosta. Siinä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Tulonen, Jumalan luoma, luoma Luojan, valkeainen! Syyttäpä menit syville, asiatta aivan kauas!
Asunnossa tässä ryöstetyssä Varpusta mä köyhempänä istun, Iloisempana kun onnessani Ylevää mä tuota nään ja miestäin, Kylästä jos terveenä he tullee, Jonne vihollista seurasivat." Sanat viimeiset kun vanhus kuuli, Nous hän kun ois kauvan levännynnä, Hänen silmässään olj synkkä huoli. Pyydettynä jäämään, ehkä turhaan, Pois hän lähti astumahan tietä Kylään väkirikkahasen vievää.
Me kohden kaupunkia astumahan aloimme noiden pyhäin sanain turvin. Esteettä kuljimmekin sisään sinne. Ja minä, joka nähdä tahdoin kovin kuria moisen linnoituksen, kerran portista päästen, annoin katseen kiertää, näin kentän, joka suuntaan suuren siellä ja täyden tuskaa, vaivaa vaikeinta.
Oi, tottapa tähdissä merkitty lie Jo ennalta Karjalan kansa sun vaivas! Ol' ahdas ja hurmetta uhkuva tie, Jot' astumahan sinut määräsi taivas. Ken tuskias kertoa jaksaisikaan, Ken huolias nyt kävis huutelemaan, Kun itse jo ääneti kärsit sun vaivas?
Kullero, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, hivus keltainen, korea, kengän kauto kaunokainen, itse läksi astumahan luota seppo Ilmarisen, ennenkuin isäntä saisi naisen kuolon korvihinsa, painuisi pahoille mielin, tapahtuisi tappelohon.
Näit minun menevän aina, aina kääntyvän takaisin ilman pitkiltä pihoilta, silloilta sinertäviltä; saman silloin kutsun kuulin, tunsin jo tuhannet kerrat saman mahdin määräyksen syvällä sydämessäni, teki mieleni totella, vaan en voinut voimaltani, olin altis astumahan, vaan en jaksanut jalalta, koska kuulin kutsun toisen, viestin vienomman tajusin niinkuin kanteleen helinän kankailta hämärtyviltä.
"Ei sinua silloinkana, eip' on vielä suolle viety, kun sa miesnä nuorempana menettelit neiet nuoret alle aaltojen syvien, päälle mustien mutien." Ukko risti ripsahutti, kasti lapsen kapsahutti Karjalan kuninkahaksi, kaiken vallan vartijaksi. Siitä suuttui Väinämöinen, jopa suuttui ja häpesi. Itse läksi astumahan rannalle merelliselle.
Me kohden kaupunkia astumahan aloimme noiden pyhäin sanain turvin. Esteettä kuljimmekin sisään sinne. Ja minä, joka nähdä tahdoin kovin kuria moisen linnoituksen, kerran portista päästen, annoin katseen kiertää, näin kentän, joka suuntaan suuren siellä ja täyden tuskaa, vaivaa vaikeinta.
Mun sydämessäin halun moisen matkaan sa olet puheellasi synnyttänyt, ma että ensi aikeeseeni palaan. Siis yks nyt olkoon tahto kumpaisenkin, sa saattaja, sa Mestari, sa herra!» Näin lausuin. Läksi hän; ja astumahan tiet' aloin vaikeaa ja vaarallista. Kolmas laulu Ma johdan kaupunkikin kärsimyksen, ma johdan tuskaan iankaikkisehen, ma johdan kadotetun kansan joukkoon.