United States or Vatican City ? Vote for the TOP Country of the Week !
Arvidin oma, salaisin tulevaisuuden unelma oli nyt muuttunut melkein todellisuudeksi, ja ketä olisi hän kernaammin tahtonut kiittää tästä onnesta kuin oman Hedviginsä jaloa isää. Kauhistuen vastasi Hedvig siihen ilosta loistavaan silmäykseen, jonka Arvid, kaikkea tätä kuullessaan, häneen loi.
Hänen entinen suosijansakin otti hänet, tosin kohteliaasti ja surkutellen, mutta huomattavan kylmästi vastaan. Hän tarjoutui kuitenkin, kun he erosivat, antamaan Arvidille tilapäisen apurahan, kuitenkin niin vähäpätöisen, että ainoastaan pakottava hätä ja toivo päästä Helsingistä pois saattoi Arvidin ottamaan sen vastaan.
Arvidin sanoista hän huomasi, että hän yhä edelleen oli hänelle rakas, ja sen uskon nojalla hän tahtoi vaeltaa läpi elämän, rukoillen hänen puolestaan niin kuin äiti rukoilee kaukaisessa maassa sairastavan lapsensa puolesta, jota hän ei voi toivoa enää saavansa nähdä.
"Arvid!" sanoi Julia, vetäen kätensä pois Arvidin kädestä, "meidän on katsantotapamme erillainen me olemme varsin eri mieltä, näen minä..." "Etkö sinä pidä kalopsista?" "Herra siunatkoon sinua kalopsinesi, enhän minä siitä puhu. Mutta meidän taipumustemme, meidän tunteemme, net eivät soinnu yhteen..." "Niin se ei ole minun syyni".
Hän unohti usein senkin, että hän juuri oli ylkämiehenä, ja valitsi, entinen tunnettu veitikan-ilme silmissään, ystävänsä Arvidin toimimaan varaisäntänä tässä juhlallisessa tilaisuudessa. Kuinka onnelliseksi tunsikaan Aleksis nyt itsensä! »Jumala ohjaa kyllä kaikki parhaimpaan päin», toisti hän itsekseen ja tunsi sydämessään sulinta kiitollisuutta, kun hän ajatteli tulevaisuuttaan.
Tuon omituisen tuttavuuden viehättämänä meni ylioppilas seuraavana aamuna Kaisaniemen puistoon. Hän näki Arvidin innokkaasti puuhaavan koivun kimpussa, koivun, jonka runkoon nimet olivat piirretyt. Huomatessaan nuorukaisen Arvid nosti iloisesti lakkiansa ja lapiollaan osoittaen rakkaan puun juuria, hän huudahti: "Kaikki on sujuva hyvin! Juurineen päivineen! Juurineen päivineen!
Mutta ulkona Kaisaniemen tyynessä puistossa pukeutui tuo hoikka koivu, joka säilytti nuorten nimet, toivehikkaaseen vihreään ja kevättuuli hyväili lempeästi sen valkoista runkoa. Tuon hyvin tuntemansa koivun juurella tapasivat Hedvig ja Arvid toisiaan samana päivänä, jolloin Arvidin piti lähteä kiireiselle, pitkälliselle matkallensa laulun maahan.
Se riensi hänen ohitsensa, hänen istuessaan pirstottujen puiden seassa, ja hän heittäysi maahan, peitti kasvonsa laihoilla käsillään ja koko hänen ruumistansa värisyttivät kouristuksen tapaiset nyyhkytykset. Nuori ylioppilas sattui kulkemaan Arvidin ohitse, hänen siellä niin katkerasti itkiessään, että sydän oli vähällä haljeta.
Turhaan vanha kenraali P., Arvidin isä, tuli pyytämään pientä tulevaa miniäänsä ajelemaan uljaalla joutseniksi nimitetyllä hevos-parillaan; mutta eipä mitään tahtonut auttaa. Joka päivä ilmaantui nuorten kihlattujen välillä erimielisyyksiä, jotka, Arvidin erin-omaisesta hidas-luontoisuudesta huolimatta, kävivät yhä arveluttavimmiksi.
"Helena! sinä et tiedä, mitä minä olen kärsinyt, kuinka minä olen taistellut oman itseni kanssa jo pitkiä aikoja. Sinä et tiedä, kuinka selvään minä käsitän sen surkeuden ja viheliäisyyden, mikä tulisi kohtalokseni, jos menisin Arvidin puolisoksi!