United States or Italy ? Vote for the TOP Country of the Week !
Painajainen, joka syöt Veren voimaa pitkät yöt, Aik' on pois jo ratsastaa, Päivää katsella et saa. Tytön näin laulaessa näkyi Allan Mac Aulay vähitellen selviävän mietteistänsä ja alkavan huomata, mitä ympärillä oli. Otsan syvät rypyt tasautuivat; ja muutenkin hänen kasvonsa, jotka olivat olleet väänteissä sisällisestä tuskasta, palasivat luonnollisempaan muotoon.
Tunnethan minut hyvin, Allan odota huomispäivään, niin saat miekan kalistelemista tarpeeksesi.» »Juuri tänä päivänä, tänä hetkenä, taikka ei koskaan», vastasi Mac Aulay. »Sinun voitonriemusi ei saa kestää yli sen tunnin, joka par'aikaa löi.
»Ja tekin, ystäväni Allan Mac Aulay», jatkoi herra Duncan, tarttuen puhutellun käteen, »pitääkö meidän nyt katsoa toinen toistamme vihollisiksi, meidän, jotka niin usein olemme olleet yhdessä liitossa yhteistä vihollista vastaan?» Sitten hän kääntyi muiden läsnäolijain puoleen ja virkkoi: »Hyvästi, hyvät herrat!
Kaikki muut tällä tanteren kulmalla olijat, paitsi Ranald, olivat Allanin veljen väkeä. »Lurjukset!» tiuskasi Allan, »kuka teistä on uskaltanut näin tehdä, vaikka minä nimenomaan olin käskenyt, että Ardenvohrin herra oli elävältä otettava vangiksi?»
Allan loi siihen synkän, pelokkaan katseen; sormuksessa näkyi lasituskuva: pääkallo kahden ristikkäisen puukon yläpuolella. Tämän kuvan nähtyään Allan huokasi niin syvään, että sormus livahti Annikan sormien välistä ja putosi lattialle. Kreivi Menteith nosti sen maasta ja antoi säikähtyneelle Annikalle takaisin.
Toiset puolestaan arvelevat Allan Mac Aulayn menneen ulkomaalle ja kuolleen jossakin karthausilaisluostarissa. Mutta kumpaakaan arvelua ei ole koskaan voitu vahvistaa paljasta luuloa varmemmaksi. Hänen kostonsa ei muuten onnistunut niin täydellisesti, kuin hän luultavasti itse arveli.
»Niin totta kuin olen kunnian mies», nurisi närkästyksissään Dalgetty, kun Allan, umpimielisesti ravistaen päätään, lopetti tarkastuksensa; »kyllä se poika ja minä nyt tunnemme toisemme, kun taas kerran satumme yhteen.» Sillä välin Allan astui pöydän alipäähän, ja tarkastettuaan samaten Andersoniakin ynnä toista palvelijaa lampun valossa, seisoi hän hetken aikaa ikäänkuin syvissä mietteissä.
»Hän puhuu oikein, Allan», sanoi kreivi Menteith, »ja tämä vanha laulunpätkä maksaa aivan yhtä paljon kuin kaikki, mikä lähtee yrityksistämme ennakolta nähdä vastaisia tapauksia.»
Muutamat toisetkin hankkeet jäivät niinikään keskeneräisiksi, ja viimein hänen oli ollut pakko panna valepuku päällensä, päästäkseen täydessä turvassa matkustamaan alankojen kautta, jossa asiassa hän oli saanut ystävällistä apua sukulaiseltaan Menteithiltä. Millä keinoin Allan Mac Aulay oli sattunut hänet tuntemaan, sitä ei hän osannut selittää.
»Me olemme kovin vanhat tuttavat, Allan», virkkoi kreivi Menteith, »ja kovin hyvät ystävät, pitääksemme suurta lukua ulkonaisista tervehdyksistä. Mutta puoli vuoristolaiskansaa tulee tänne tänä päivänä, eikä meidän vuorelaispäällikköjämme kohtaan, senhän tiedät, saa laiminlyödä mitään kohteliaisuuden temppua.