United States or Vietnam ? Vote for the TOP Country of the Week !
"Pyydä väkeä tulemaan sisään", sanoi hän. "Mutta annahan toki Alfhildin ensin riisua hääpukunsa", lausui Malla-täti moittivaisesti, hän kun luuli, että ruvettaisiin pitämään iltarukouksia. "Minkätähden?" virkkoi provasti. "Tee, niinkuin käskin, ja katso, että kaikki tulevat." Malla-tädin täytyi totella ja kohta olivat kaikki pappilan asujamet koossa salissa.
Viimeisenä siinä oli: "Erotessa sanoit pari sanaa, joita olen kummastellut. Tiesitkö mitään Alfhildin ja minun asioistani? Jos Lasse on niistä puhunut, niin saat luvan toimittaa hänet pitäjäästä pois. Sillä ne ovat vielä salassa pidettävät. Mutta Alfhildille lähettäisin mielelläni terveisiä: luulen, ett'ei hänen tarvitse katua."
Kun sitten parani taas, oli hän kuin toinen ihminen, surullinen, vakava ja hiljainen. Knut huolehti hänestä niin hyvin, kuin ikään voi ja Alfhild oli ystävällinen hänelle vastaan. Mutta ilosta ei siinä talossa paljon lukua ollut. Sanottiin Alfhildin usein näkevän Leiviä. Mutta ei hän siitä enää peljästynyt, vaan puhutteli häntä niinkuin muitakin ihmisiä. Knut sattui joskus kuulemaan.
Hän arveli ett'ei Alfhild ollut aina noin vieraasti häntä kohdellut ja Alfhildin tuli tietää, että Björn puolestaan oli luottanut häneen ja että hän siis tekisi suuren vääryyden, jos hänet petti. Alfhild luki kirjeen ja vastasi: "Minä olen vanhempi nyt, kuin silloin ja olen muuttanut mieltä.
Kun muut kaikki kumartuivat rukousten ajaksi, istui hän suorana ja katseli ympärilleen mutta huomasi Alfhildin salaa tarkastelevan ja katsovan murheellisen-näköisesti. No, jos on välttämättömästi valehteleminen, niin miksikä ei sitte hän saattanut tehdä niinkuin muut! Eihän Alfhildinkaan rukouksessa paljoa enempää hartautta ollut kuin hänen omassaan.
Ja jospa Sten olisi edes lähtenyt tiehensä pariksi viikoksi eli varustusten ajaksi! Mutta nythän hän käveli ja kierteli kaikkien puhdistuskapineiden keskellä, tunkeutuen Alfhildin luo joka nurkkaan se oli todellakin liian harmillista. Eipä ollut juuri hauskaa, että semmoinen hieno Tukholman herra oli läsnä, kun oli kaikenlaista toimitettavana ja tehtävänä.
Provasti pistäytyi huoneesensa ja palasi kappa hartioilla, liperit kaulassa ja kädessä kirkon oma, raskas kultakruunu, jota seudun talonpoikaismorsiamet saivat käyttää. Hän laski sen juhlallisesti Alfhildin päähän ja viittasi sisartaan avuksi sitä kiinnittämään.
"Kyllä jotakin kiihkontapaista näyttää minun mielestäni olevan auringon paisteessa syvät varjot ja rohkeat valopaikat polttava kuumuus, joka niin äkisti pakottaa koko kasvikunnan kohoamaan lumesta ja mullasta ja purot, jotka kohisevat ja vierittelevät pois jääkappaleita kaikki on niin väkivaltaista ja säälimätöntä, vaan samalla niin riemuitsevaa milloinka sinä opit, että semmoinen juuri on rakkaudenkin luonne", sanoi hän ja veti Alfhildin syliinsä.
Se, jota hän aikoi kertoa, oli nyt sitä, että ... hän oli ajatellut ... hän oli päättänyt ... lähteä ... niin ... päättänyt lähteä Amerikaan. Alfhildin sydän sävähti, hän kävi merkillisen kylmäksi. "Amerikaan?" Niin, Amerikaan.
Silmissä oli kova katse ja kalpea hän oli kuin kuolema; ilkeältä hän näytti, aivan kuin kantaisi mielessään pahaa ajatusta; mutta levollinen hän oli. Hän oli sanonut itselleen: "Alfhildin minä otan hyvällä tahi pahalla; ell'en saa häntä Jumalan avulla, niin pidän itse neuvoa..." Kahdeksan päivää hän teki työtä niinkuin ennenkin.