United States or New Caledonia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Suloa moist' ei sulle luonto, taide tarjonnut kuin sen ruumiin kauniin verho, joss' elin ma ja jok' on maaksi tullut. Jos kautta kuoloni tää korkein kauneus katosi suita, mikä houkutella sua enää saattoi seikka kuolevainen? Kun sattui sinuun ensi nuoli turhan ajallisuuden, ois sun tullut nousta mun jäljestäin, mi ijäinen jo olin.
Joskus tosin valtasi hänet vielä suuri, joskin hetkellinen surumielisyys, jonka syytä Eevi ei voinut ymmärtää, mutta muuten oli koko hänen olennossaan jotain niin vapautunutta, niin hilpeää ja samalla syvällistä iloa. Hän oli kuin irtautunut kaikista ajallisuuden ja itsekkäisyyden siteistä. Kaikkea yksin elämän pikkuseikkojakin katsoi hän kauniilta ja ylevältä kannalta.
»...usko ja viisaus», jatkoi hän samalla: »asuvat tässä ajallisuuden maailmassa aina yhdessä, niinkuin kaksi rakasta veljestä, joista toinen taluttaa toista, viisaampi tuhmempaa», selitti hän housuja lopullisesti jaloista vetäessään.
Se vapautti kaikesta arkisesta ja pienestä, joka oli tukahduttavaa kuin pöly valtateitten varsilla. Se nosti katsomaan elämää oman minän ahtaitten rajojen yläpuolelta, se ijäisyysajatuksia herättäen nosti ajallisuuden ijäisyyden ilmapiiriin. Sinä suuri, siunattu luonto, miten paljo sinä annat! Toini painoi poskensa ikkunapieleen, katseen kuin imiessä itseensä maiseman kauneutta.
Mutta kun sitte salamana välähtää esiin tietoisuus: minä olen kuoleman kynnyksellä, silloin unohtuu kaikki ulkonainen ja sielu alkaa tehdä lopputiliään joko mielen myrskytessä tai suuren rauhan ja tyyneyden täyttämänä. Sellaisia hetkiä ei sanoin selitetä. Ne ulottuvat ajallisuuden ulkopuolelle, sentähden eivät ajatusten ajalliset ilmaisukeinot sovi niille.
Tämän yksinkertaisen refleksionin pitäisi meille selvittää, että me tällöin itsetiedottomasti olemme langenneet takaisin avaruuden kuvaan. On sentähden syytä kysyä, eikö aika, käsitettynä homogeeniseksi »miljööksi», oikeastaan ole sekakäsite, avaruuden kuvan ja puhtaan ajallisuuden sekasikiö...
On pidetty Bergsonin filosofian huomattavimpana piirteenä sitä merkitystä, minkä hän antaa ajan realiteetille. On sanottu, että kun filosofia yleensä pyrkii katsomaan todellisuutta »iäisyyden näkökannalta», on sensijaan bergsonilaisuudelle ominaista »ajallisuuden näkökanta». »Aika» on tämän filosofian mukaan luova tekijä todellisuudessa, ei pelkkä subjektiivinen havainnonmuoto.
Kun äiti jätti minut, olin nuoruuteni kynnyksellä. Elämä alkoi, mutta sydänjuureni eivät painuneet minua ympäröivän ajallisuuden maaperään, vaan siihen näkymättömään ja kuitenkin niin todelliseen maailmaan, jonne tiesin äitirakkaani siirtyneen. Se maailma oli minulle todellisin. Siinä elin, siinä hengitin. Se, mitä me todellisuudeksi sanomme, oli minulle vierasta.
Kristitty eroittaa ajallisuuden ja ijäisyyden eri ajanjaksoiksi ja uskoo, että kun ajallisuuden ajanjakso on päättynyt, alkaa uusi, jonka pohjana ja perustuksena ovat uudet, meille tuntemattomat olot, ehjemmät, oikeudenmukaisemmat kuin ne, joissa nyt elämme.
Tämän tähden on ihmisen velvollisuus kehittyä ymmärtämään mikä on hyödyllistä, mikä vahingollista, mutta stoalaisuudessa tämän arvostelu tapahtuu etupäässä ajallisuuden kannalta, jolloin päähyveiksi esitetään: oikeus, maltti, urhous, nämä kaikki ollen järjen ilmenemismuotoja; kenessä nämä avut yhtyneinä ovat täydelliset, hän on likellä jumaluutta.