United States or British Virgin Islands ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sittemmin oli Vinitiuksen seura ja puheet kiinnittäneet puoleensa koko hänen huomionsa, joten hän ei ensinkään ollut häneen katsonut. Nyt vasta hänkin äkkiä loi häneen uteliaat, pelästyneet silmänsä. Acte oli puhunut totta. Caesar oli nojautunut pöytää vastaan, räpytteli toista silmäänsä ja piteli hyppysillään toisen edessä pyöreää, hiottua smaragdia, jota hän tavallisesti käytti.
Kun siis sekä täytymys että selvä järki ja salainen halu veivät aivan samaan tulokseen, niin hän lakkasi epäilemästä. Acte vei hänet nyt omaan unctuariumiinsa voidellakseen ja pukeakseen hänet.
"Olet oikeassa, Acte," vastasi Lygia. "Minä seuraan neuvoasi." Ei hän itsekään tietänyt, mikä oikeastaan ratkaisevasti vaikutti hänen päätökseensä.
Samassa hän katosi kuin kaunis, ilkeä näky. Acte ja Lygia kuulivat ainoastaan lapsen parkua, sillä keisarillinen lapsi oli jostakin syystä ruvennut itkemään. Kyyneleet nousivat Lygian silmiin. Hetken perästä hän tarttui Acten käteen ja lausui: "Mennään pois. Ei pidä odottaa apua muualta kuin sieltä, mistä apu saattaa tulla." He palasivat atriumiin ja viipyivät siellä iltaan asti.
Ainoastaan siellä täällä näkyi joku orja lapio kädessä, hiljaa hyräillen laulua; toiset orjat käyttivät hyväkseen lomahetkeä ja istuivat lampien varsilla tai varjossa tammien alla, joiden lehtien lomitse auringon säteet väräellen tunkeutuivat, toiset kastelivat ruusuja tai kalpeita, sinipunertavia safranikukkia. Acte ja Lygia astelivat kauan yhdessä, katsellen kaikkia puiston ihmeellisyyksiä.
Hän nukkui kauan, sillä puolenpäivän aika oli jo ohi, kun hän avasi siniset silmänsä ja suurella hämmästyksellä rupesi tarkastamaan cubiculumia. Hän nähtävästi kummasteli, ettei ollutkaan kotona Auluksen talossa. "Vai sinäkö, Acte?" huudahti hän vihdoin, kun hän hämärässä huomasi kreikattaren kasvot. "Niin, Lygia." "Onko jo ilta?" "Ei vielä, lapsi, mutta puolenpäivän aika on jo ohi."
Sinulla on vain yksi keino: rukoile Vinitiusta, että hän saattaa sinut takaisin Pomponian luo." Mutta Lygia heittäytyi polvilleen ja kääntyi nyt rukouksessa erään toisen puoleen. Hetkisen perästä Ursuskin oli polvillaan, ja molemmat rupesivat rukoilemaan Caesarin palatsissa, aamuruskon hohteessa. Acte, joka ensi kerran oli näkemässä tällaista rukousta, ei saattanut riistää silmiään Lygiasta.
Oli ollut hetkiä Auluksen talossa, jolloin Vinitius oli uskonut onnen olevan likellään, mutta nyt hän tiesi, ettei tyttö häntä kärsi ja että hän vielä kuolinhetkenäänkin kantaa sydämessään vihaa häntä kohtaan. Mutta Acte, joka tavallisesti oli niin arka ja lempeä, puhkesi nyt vuorostaan kiivaasti puhumaan. Millä lailla Vinitius oli koettanut Lygiaa voittaa?
"Säälin!" vastasi kreikatar synkästi. Ja taasen hän alkoi astella, väännellen käsiään ikäänkuin tuskissaan, kasvoissa neuvoton ilme. Mutta Lygia jatkoi arasti kyselyään: "Rakastatko häntä, Acte?" "Rakastan..." Hetkisen perästä hän lisäsi: "Minä olenkin ainoa, joka häntä rakastan."
Tosin ei Pomponia koskaan ollut nähnyt Actea uuden uskon tunnustajien kokouksissa, mutta hän oli uskonheimolaisiltaan kuullut, ettei Acte koskaan kieltänyt heiltä palvelustaan ja että hän halukkaasti luki Paavali Tarsolaisen kirjeitä.