United States or Colombia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mun täytyy se tehdä, seisoisinpa muutoin teidän muistossanne kummallisena peikkona, jos niin te uskoisitte minusta, kuin lausuitte; ja aatokseni tästä teidän uskostanne olisi jo matkallani mulle kuolon taakka. Ja mitä nyt teille tunnustan, sen sai hän, arvoisa enonne, äsken ulos mun surevasta sydämmestäni, ja salaisuutena sen annoin hänelle; mutta ah! sen ehdon unohti hän. En tiedä muusta.
Puhkeisiko eroon rakkaus murheenkukkaseksi nyt jäähyväisten pahteisessa ilmassa? Toki, hänessä vaan aina ja levotonna aatokseni väikkyy, ehkä näyttääkin toista katsantoni komea rauha. Hän ei ansaitse helleyttä, jota lapsikas sieluni hengittää häntä kohtaan; kylmä on hänen sydämmensä. Ja mikä tuo kunnioituksen naamari hänen kasvoillansa?
Yks viel' on toimi. Vapaaks sanotaan mun uskoni; se mulle kunniaksi: vapaana synnyinkin ma maailmaan. Mut kunne kulloin aatokseni lähti, Sä olit matkan pää, sen johtotähti, Sä, tahdollas jok' ohjaat elämää. Sun puolehes luon silmäni nyt tässä miss' silmä kuolon vaan on näkemässä, Sua kiittää saan täss' ilman näkijää." "Sä synnyinmaani jälleen annoit mulle, kun yöhön vaipui toivo uupuen.
Sua lemmin aina, tyttö mustatukka Ja sinisilmä, naisist' ihanin. Oot elontieni kaunokaisin kukka, Oot sydämeni tunne tulisin. Sun kammioosi hiljaan, kyyhkysiivin, Mun aatokseni usein kiiruhtaa. Mä itse sinne kerran vielä hiivin, Sua vaimoks pyydän jos en muita saa. Sanassaan pysyvä. Katri kaunis lausui näin: "Sua en siedä silmissäin. Koskaan luota sinuun en!
»Mik' on sun, että maahan vain sa katsot?» Oppaani loihe mulle lausumahan, kun oli päästy ohi Enkelistä. Ma hälle: »Mietin niin ma käydessäni näkyä äskeistä, mi kiehtoo mua, niin ettei aatokseni siitä eroo.» »Tuon näit», hän lausui, »velhon vanhan, jonka vuoks yksin ylhäällä tääll' itketähän; myös näitkö, kuinka inhast' irti päästään?
Vaan miks'ette silloin, kun isäni, laskettuaan minun käteni teidän omaanne, teidät oli julistanut minun ritarikseni koko juhlaviikon aiaksi, miks'ette silloin minulle sanoneet totuutta?" "Miks'en?" runoilija huudahti, "siksi, että teitä jo rakastin, rouva! Muualla, Pariisissa olin nähnyt, ihaillut ja seurannut teitä kaukaa, joukon keskeltä. Te olitte aatokseni, runollisuuteni ja unelmani!
AAPO. Kuule: jo vuosia on aatokseni tytössä hartaasti askaroinut. SIMEONI. Jos hänen on Luoja minulle suonut, niin miksi murehtisin? EERO.
BASSIANUS. Marcus Andronicus, niin suoruuteesi Ja totuuteesi luotan, niin sua hellin Ja omaisias, niin on mulle rakas Sun jalo veljes Titus poikineen Ja hän, joss' aatokseni kaikki elää, Lavinia armas, Rooman kaunistus, Ett' ystäväni kaikki kotiin päästän Ja onneni kansansuosin vaakaan Ma punnittavaks asiani heitän.
Epäilykset olisivat haihtuneet häntä katsellessa. Mutta nyt Eih! Mihin sotkeentuvat aatokseni taas? Kolmas ryyppy! Juodaan, miehet, niin kauvan kuin pullossa riittää. MIKKO. En ole tuntenut epäilystä minkäänlaista, enkä tuskaa liioin. Sinua ne vaan vaivaavat, Topra. Kunnari kun tulisi pitämään meille iloa.
PRINSESSA. Ohitse, ystävä, lie kulta-aika; mut uudelleen sen luopi jalous. Jos aatokseni sulle tunnustan: tuo kulta-aika, min niin kultaiseksi kuvailee meille runoilija, koskaan ei lie se ollut paremmin kuin nytkään. Ja jos se joskus oli, varmaankin se yhä palata voi samanlaisna.